Hallitusneuvottelut: viikko 7

Heiluriliike

Hallitusohjelma julkistetaan tänään. Median kautta tihkuneiden tietojen perusteella tulossa on oikeistolainen, valtiontaloutta korjaava (sitä ainakin yritetään) ja uudistuksia tekevä hallitus. Neljä vuotta sitten valtiontalous kesti mitä tahansa menolisäyksiä, nyt ollaan toisessa äärilaidassa. Marinin/Rinteen hallitusta edeltävä Sipilän hallitus oli taas enemmän Orpon kulmassa.

Suomessa on perinteisesti suhtauduttu pragmaattisesti hallituksen muodostamiseen ja vain ”ohjelmalla on väliä”. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että oikeisto ja vasemmisto vuorottelevat.

Olemme siis poliittisessa heiluriliikkeessä, jossa yksi hallitus tekee yhtä ja seuraava päinvastoin.

Suomi on niin pieni maa, ettei meillä olisi varaa kuin mennä eteenpäin. Siksi toivoisi, että vähäiset resurssimme kohdistetaan järkevästi, mikä toki joskus voi olla yhtä ideologisen valinnan kanssa.

Järjen ääni

Tänään julkistettava hallitusohjelma asettaa maan suunnan seuraaviksi vuosiksi. Kirjauksia on vino pino, ja mukaan mahtuu todennäköisesti myös sellaisia asioita, joiden toteuttamiskelpoisuus saattaa olla vaikeaa, jopa kyseenalaista, tai kirjaukset voivat olla keskenään ristiriitaisia.

Jotkut neuvottelijat ovat voineet jopa laskea sen varaan, että kirjausta ei kuitenkaan saada toteutettua. Usein esteenä – tai ainakin vakavana hidasteena – on EU-lainsäädäntö, joka ei välttämättä salli poikkeuksia yksittäisille jäsenmaille. Toinen mm. sotesta tuttu ylittämätön este on perustuslakivaliokunta, joka meillä koostuu kansanedustajista.

Kolmas vakauden ja jatkuvuuden sankari on suomalainen virkamies. Virkamies toimii virkavastuulla ja hänellä on näin ollen ihan vastuu olla viemättä eteenpäin ihan kaikkia päättömyyksiä. Tosin hän pystyy tämän ilmaisemaan paljon hienovaraisemmin, jopa niin, että poliitikko kokee asian edistyvän.

Säätytalon syndrooma

Politiikan ”Big Brother” on tällä haavaa ohi ja neuvottelijat on laskettu vapauteen. Ryhmähenkeä on varmasti syntynyt, uusia tuttavuuksia on luotu ja myös muutamasta ennakkoluulosta on luovuttu.

On jopa saatettu mennä niin pitkälle, että entisistä vihamiehistä on tullut ystäviä, kun kerrankin on oikein ajan kanssa saatu keskustella asioista. Sekin on mahdollista (vaikkakin epätodennäköistä), että on vaikutettu toisten ajatteluun ja poliittisiin kantoihin. Eihän yhdellä henkilöllä tai liikkeellä mitenkään voi olla mielipidettä aivan kaikista asioista, jolloin oma ajattelu kypsyy matkan varrella, toisia kuunnellessa.

Tämän ilmiön nimi on Säätytalon syndrooma. Kun työ omassa ryhmässä nyt sitten on ohi, päälle laskeutuu ensin helpotus ja sitten myös ylpeys siitä, kun on yhdessä saatu jotain hienoa aikaan. Kuinka hienoa se sitten onkaan, jää nyt ympäröivän yhteiskunnan arvioitavaksi.

Kirjoittaja on Rud Pedersenin Suomen toimitusjohtaja, joka päättää hallitusohjelmaneuvotteluja seuranneen viikkobloginsa tähän samalla kiittäen kaikkia lukijoita. Nähdään taas neljän vuoden kuluttua – tai ehkä jo hieman aiemmin?