)
Hallitusneuvottelut: viikko 4
Neuvotteleminen
Patistelin lasta nukkumaan tässä muutama vuosi sitten ja ilmoitin, että viiden minuutin päästä valot sammuvat. Hän vastasi, että eikö 10 minuutin päästä. Vastasin tähän, että neljän minuutin päästä. Yhtäkkiä viisi minuuttia olikin ok.
Neuvottelu on toimintaa, jossa kaksi tai useampi osapuoli pyrkii kohti yhteisymmärrystä sellaisessa asiassa, jossa heidän tavoitteensa poikkeavat toisistaan. Neuvottelutaktiikoita on monia ja on päivän selvää, että aina valta-asemat eivät ole tasa-arvoiset. Toiselle neuvotteluosapuolelle tärkeiden asioiden ymmärtäminen on tärkeää, mutta myös henkilökemioilla voi olla merkitystä.
”Petteri, me halutaan, että nyt ratkaistaan ne ongelmakohdat ennen kuin neuvotellaan mistään muista asioista.” ”Voidaan me keskittyä ilmastoon ja maahanmuuttoon, Riikka, mutta taloudessa ja sotessa on kyllä vielä niin paljon tekemistä, ettei niitä pöytiä voida keskeyttää.” ”Aijaa, no mutta sit sä voit neuvotella taloudesta ja sotesta demareiden kanssa.”
”Ah. No, keskeytetään ne muut ryhmät siksi aikaa.”
Logiikka
Tällä viikolla on siis väännetty kättä työperäisestä maahanmuutosta, maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoiden määrästä ja kohtelusta. Vaikuttaa siltä, että Suomi olisi siirtymässä Ruotsin ja Tanskan linjoille kaikenlaisessa kohtelussa ja tulorajojen kiristämisessä.
Samaan aikaan sote-ala kärvistelee tekijä- ja osaajapulassa. Vaikka maahan virtaisi tuhansia ulkomaalaisia lähi- ja sairaanhoitajia, henkilömitoitusten ja pätevyysvaatimusten löysentäminen voi olla edessä joka tapauksessa. Eikö tarveharkinnasta ja tulorajoista pitäisi pikemminkin luopua?
Ja: jos tavoitteena on laskea Suomeen hakeutuvien ja otettavien ulkomaalaisten määrää, eikö silloin pitäisi yrittää parantaa heidän olojaan ja elämisen mahdollisuuksia heidän nykyisissä kotimaissaan, jotta ei tarvitsisi lähteä muualle? Eli lisätä kehitysapua? Ei?
Ministeripelin ”Do’s and Don’ts”
Juuri nyt emme tiedä, tehdäänkö Säätytalolla hallitusta vai tuluskukkaroa, mutta aina on hyvä valmistautua tuleviin ministerinimityksiin, koska jossain kohtaa ne sieltä sitten tulevat. Olen koonnut alle muutaman varman tärpin asiaan liittyen.
Varmin tapa torpata ministeripesti on ilmoittaa mediassa olevansa kiinnostunut ministerin pestistä. Tällaista ilmoitusta pidetään aina ennenaikaisena ja itseä korostavana, eikä se näin ollen oikein pue ketään. Sen sijaan kannattaa satsata seuraaviin asioihin: iso äänimäärä, oikea sukupuoli ja oikea vaalipiiri.
Suurta äänimäärää on vaikea ohittaa nimityksissä, koska tällaisella poliitikolla on ns. kansan tuki, jota puolue tarvitsee myös seuraavissa vaaleissa. Oikea sukupuoli ja vaalipiiri taas ohjaavat nimityksiä siinä vaiheessa, kun noin puolet paikoista on mennyt niille ns. itsestään selville ministereille. Sen jälkeen tasataan sukupuolijakaumaa ja alueellista edustavuutta, mistä seuraa se, että joskus joku valtakunnan tasolla melko tuntematonkin kansanedustaja nousee ministeriksi.
Niin: pitääkö olla kansanedustaja? Ei välttämättä, mutta on todennäköisempää, että ministeriksi nousee toisen tai kolmannen kauden kansanedustaja kuin sellaiseksi aikova.