Hallitusneuvottelut: viikko 3

Eteneminen
Pitkään yliopistolla viihtyneeltä tutultani tiedusteltiin kerran, että milloinkahan se valmistuminen koittaa. Hän vastasi opintojensa olevan pidemmällä kuin koskaan aikaisemmin. Vähän samaa oli ilmassa, kun puheenjohtajat kommentoivat keskiviikkona neuvottelujen etenemistä. Nyt ollaan työmäärällisesti ”noin puolessa välissä”, mutta että ”pöydissä on eroja”.

Siitä vaan jatketaan, sillä kuntohan tältä porukalta ei lopu. Sen todistivat puheenjohtajat, jotka ”lähtivät kävelemään Säätytalolta” eli pitivät kävelykokouksen ja näin halusivat kannustaa suomalaisia liikkumaan (ja pakkohan se on, kun sotesta joudutaan säästämään).

Osa neuvottelijoista on todistetusti piirun verran paremmassa hapessa ja tästä teemmekin sen johtopäätöksen, että viimeisen neuvottelun Säätytalolla käyvät maailman- ja Suomen mestarimme Sari Essayah, Ritva ”Kike” Elomaa, Sinuhe Wallinheimo ja Pauli Kiuru.

”I Hear You”
Kolmen viikon aikana Säätytalolla olevat ryhmät ovat kuulleet valtavan määrän asiantuntijoita ja sidosryhmiä, mikä ehkä osaltaan on hidastanut etenemistä. Pelin henkeen kuuluu se, jos jokin puolue ehdottaa tiettyä kuultavaa, listalle ryöpsähtää kolme muutakin nimeä, jos neuvotteluosapuolet epäilevät neuvottelijan ehdottavan omalle kannalleen suopeaa kuultavaa.

Neuvotteluorganisaation ulkopuolisia on toki kuultu aiemminkin hallitusneuvotteluissa, mutta he ovat usein edustaneet ministeriöitä, ja kuulemiset ovat liittyneet johonkin neuvotteluissa kriisiytyneeseen asiakohtaan. Nyt vaikuttaa siltä, että kuulemisilla siirretään itse neuvotteluja eteenpäin.

Ottaen huomioon, että neuvottelijat tuntevat oman puolueensa kannat erittäin hyvin ja voisivat aivan hyvin jo vain sopia teksteistä, herää kysymys, että ketä tässä yritetään vakuuttaa asioiden tilasta? On toki myös niin, että yhteiskunnalliset asiat ovat monimutkaistuneet ja yhden palikan siirtäminen sotkee viiden muun palikan järjestyksen.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää
Sotella on suomalaisessa politiikassa erityisasema, ja se vain jatkaa parrasvaloissa paistattelua. Valtion nykybudjetista menee neljäsosa soteen, joten onhan siitä välitettävä. Haaste on iso, mutta sen hoitamatta jättäminen maksaa henkiä.

Suomalaisilla poliitikoilla on ollut 20 vuotta aikaa vaikuttaa siihen, miten sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat tulevaisuuden Suomessa. Tulos ei ole mairitteleva: henkilökunta uupuu tai sitä ei ole, kustannukset kasvavat ja suomalaiset voivat koko ajan huonommin. Miten tässä näin kävi?

Jokainen osapuoli on vuorollaan siirrellyt kohtaamansa haasteen jonkin toisen tahon päänvaivaksi ja usein vielä sellaisen, joka ymmärtää asiasta vähemmän. Päätöksenteossa asiantuntijoita on kyllä kuultu, mutta neuvoja ei ole kuunneltu. Säästöt ovat aina ikäviä, mutta toisaalta siinä mielessä hyviä, että ne pakottavat toimimaan uudella tavalla.

Susanna Korpivaara

Kirjoittaja on Rud Pedersenin Suomen toimitusjohtaja, joka seuraa omaa jaksamistaan laitteella ja yrittää liikkua ja syödä suositusten mukaisesti