)
Aluevaalit: tärkeimmän äärellä – mutta ketä kiinnostaa?
Elämme politiikkanörttien kulta-aikaa: potentiaalisia uusia poliitikkoja on syntymässä aikamoinen liuta – ehdokaslistat on jätetty sisään – ja puolueet ovat juuri kertoneet, mitä ne Suomelta (tai ainakin kunnilta, kaupungeilta ja hyvinvointialueilta) haluavat – eli vaaliohjelmat on julkaistu.
Kollegani Hannu Oskala luki kaikki ohjelmat, jotta minun ei tarvitsisi, mutta päädyin sittenkin siihen puuhaan. Tässä tulevat ne niin sanotut key takeways aluevaaliohjelmista.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää, että vaaliohjelmat on tehty äänestäjiä varten: niissä kerrotaan, mitä kaikkea kivaa ”me tekisimme, jos me saisimme yksin päättää”. Näinhän politiikka ei toimi, vaan neuvottelupöydästä löytyvät sitten ne kaikki muutkin puolueet, omine ohjelmineen.
Toiseksi: äänestämme vasta toisen kerran hyvinvointialuevaaleissa ja skeptisimmät ovat sitä mieltä, että näitä ei enää monta tule, ainakaan tämän muotoisina. Tämä kansanvallan kerros ei ole kovin etabloitunut ja se onkin jonkinlainen sekoitus kunta- ja kansallista politiikkaa, hyvässä ja pahassa.
Kolmanneksi: kyse on sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Se on äänestäjien ja ehdokkaiden kannalta polarisoitunutta hommaa: joko siitä ollaan tosi kiinnostuneita – tai ei sitten ollenkaan. Ja ne, jotka ovat kiinnostuneita, tietävät, että tässä ollaan politiikan syvässä päädyssä: liikaa haasteita ja liian vähän resursseja. Ja ikäännymme koko ajan, jolloin haasteet lisääntyvät. Että jos kivoja harrastuksia kaipasit, tämä ei nyt ole se.
Tämän kierroksen aluevaaliohjelmia leimaakin se, että niissä ei juuri luvata mitään. Sävy on enimmäkseen pidättyvä ja pysyttelee tasolla, jolla vielä voi sanoa jotain päätymättä hankaluuksiin vaalien jälkeen.
Vaaliohjelma on kuin ostoslista, jonka aineista voisi leipoa toinen toistaan hienomman kakun. Valitettavasti kovin monen listan kanssa ei kuitenkaan pääsisi kassalta kotiin, koska maksuvälineellä ei tällä hetkellä ole katetta. Kaikkein eniten kassa poistaisi tuotteita vihreiden kärrystä, niin pitkä ja kaiken kattava on heidän aluevaaliohjelmansa.
Suurista linjoista ollaan hellyyttävän samanmielisiä: palveluiden saatavuutta tulee lisätä, teknologiaa tulee hyödyntää enemmän, terveydenhuoltohenkilöstön työskentelyoloja tulee parantaa, mielenterveysongelmia ennaltaehkäistä. Myös omalääkärimalli, apteekkien rooli ja alueiden rahoitusjärjestelmä keräävät monia mainintoja.
Poliittista kenttää taas jakavat muun muassa alueiden verotusoikeus, palveluseteleiden käyttö ja vähemmistöjen oikeudet. Monesti kertovampaa on se, mitä ei mainita kuin se, mikä mainitaan: vammaispalveluja käsitellään vasemmistoliiton, vihreiden, RKP:n ja KD:n ohjelmissa, kun taas demareiden, kokoomuksen, perussuomalaisten ja keskustan ohjelmissa ei.
Kauniiksi lopuksi: jos katsotaan kuntia ja alueita kokonaisuutena, meillä on tähän väestömäärään verrattuna aivan liikaa hallintoa pyöritettävänä ja luottamuspaikkoja täytettävänä. Se näkyy mm. alenevina ehdokasmäärinä ja äänestysprosentteina – toki siihen vaikuttavat myös politiikan tekemisen tapa, nykymedian lainalaisuudet ja ympäristön ”kannustus”.
Mutta jos kansalaisetkaan eivät enää tästä hommasta perusta, tulevaisuudessa asiat on pakko järjestää toisin. Tässä voi arvuutella, mikä tapahtuu ensin: kuntien yhdistyminen toisiinsa, kuntien yhdistyminen alueisiin vai alueiden yhdistyminen toisiinsa. Vai kaikki?
Kirjoittaja Susanna Korpivaara on Rud Pedersenin Suomen toimitusjohtaja, joka äänestää kaikissa vaaleissa ja on kolmesti päässyt äänestämään itseään.
)
)