KÄÄNNE OIKEAAN PÄIN - VAALIT JA NIISTÄ ETEENPÄIN

Yleinen havainto on, että äänestäjät siirsivät poliittista keskipistettä oikealle. Tämä näkyy kokoomuksen ja perussuomalaisten tuloksessa, mutta myös muiden puolueiden sisällä. SDP sai nuorisojytkyn, jonka tekijät eivät kuitenkaan ole mitenkään leimallisen punavihreitä – pikemminkin päinvastoin. Vihreiden ryhmästä putosivat tai jättäytyivät pois "vasempaan laitaan" lukeutuneita henkilöitä, ja pienentynyt ryhmä on profiililtaan jopa leimallisen maltillinen.

Poliittiseen historiaan jää keskustan romahdus maakunnissa perussuomalaisten edessä, mutta myös teollisuus- ja korpikommunismin viimeistenkin rippeiden katoaminen eduskunnasta. Kun aluetason analyysia tarkennetaan, nähdään että keskustalle jäi enää Kainuu, Itä-Lappi ja Oulun eteläpuolinen Pohjanmaa. Pohjoisten alueiden kasvavat ja vauraammat alueet siirtyivät kuitenkin perussuomalaisille. Tämä on kiinnostavaa siksi, että se osoittaa perussuomalaisten nykyisen kannatuksen olevan jotain muuta kuin vanhan SMP:n.

Perussuomalaisten nousussa on kyse ennen muuta identiteetistä ja viestinnästä. Vaikka keskusta teki hallituksessa – tuloksia saavuttaen – kovaa työtä mm. alueellisten tulonsiirtojen ja tuplalapsilisien eteen, kannatus jatkoi putoamistaan. Perussuomalaisilla onkin rahanjakoa kovempaa tarjottavaa – ylpeyttä ja vastaidentiteettiä etelän oletetulle punavihreälle menolle. Tämä vaikuttaa, erityisesti aggressiivisesti ja suorasukaisesti tarjoiltuna, toimivan erinomaisesti vieraantuneille maaseudun ja myös pohjoisempien kaupunkien asukkaille.

Vasemmistoliiton voidaan arvioida menettäneen äänestäjiään kahteen suuntaan. Maltillinen maakuntien ay-väki on vuotanut jo vuosia demarien suuntaan ja samalla korpikommunistit siirtyvät kirkkomaalle tai kovempien EU-vastustajien leiriin. Viimeiset Tennilän ja Seppäsen kannattajat löytyvät todennäköisemmin Väyrysen tai perussuomalaisten takaa. Lappi menetti viimeisen vasemmistoliittolaisen kansanedustajan, Oulussa äänimäärät romahtivat ja Satakunnassa ay-mies Myllykoski sammutti parlamentaariset valot lähtiessään – ainakin toistaiseksi.

Paavo Arhinmäen pj-kaudesta alkanut muodonmuutos kaupunkien koulutettujen nuorten aikuisten puolueeksi, jonka poliittisen sisällön muutos perusturvasta ja luokkakamppailusta identiteettikamppailuun on nyt valmis. Sen hinta muodostui kuitenkin yllättävän kovaksi eivätkä varsinkaan miesäänestäjät – tai ainakaan ehdokkaat – ole pysyneet muutoksen vauhdissa.

SDP voitti vaalit, mutta ei niin paljon kuin mitä sen kumppanit hävisivät. Siksi erityisesti vihreistä kummunneet syytökset demarien "äänestäjävarkaudesta" eivät tunnu pitävän paikkaansa Helsingin ulkopuolella. Luvut käyvät paremmin yhteen, jos oletetaan SDP:n menettäneen jonkin verran äänestäjiä kokoomukseen ja perussuomalaisiin, mutta saaneen vastaavasti hieman enemmän kannatusta vihreistä ja vasemmistoliitosta.

Marinin perinnöksi vaikuttaakin jääneen toinen perättäinen vaalivoitto, ensimmäinen sellainen pääministeriasemasta 20 vuoteen (edellisen kerran tässä onnistui Paavo Lipponen 2003 vaaleissa) sekä SDP:n ryhmän nuorennusleikkaus. Tämä ei ole huono perintö, vaikkei Suomi koskaan nähnyt Marinin poliittista linjaa käytännössä. Paljon puhuttu "vasemmistolainen" hallitusohjelma kun rakentui Antti Rinteen aikana laadituille sosialidemokraattisille linjauksille.

Kokoomus voitti odotetusti ja saa kiittää tuloksestaan pitkälti sitä suosinutta velka-agendaa, johon jokainen pääkirjoitustoimittaja ja elinkeinoelämän etujärjestö tarttui innolla. Voiton varmisti puheenjohtaja Orpon selviytyminen kunnialla loppusuoran väittelyistä sekä vahva ehdokasasettelu, joka toi erityisesti etelän suurissa vaalipiireissä suuren määrän julkisuudesta tuttuja henkilöitä eduskuntaan. Sen sijaan moni nuorempi, mutta jo kunnallispolitiikassa koeteltu puurtaja jäi toistaiseksi valitsematta. Ero SDP:n ryhmään on tässä mielessä kiinnostava – kun sosialidemokraatit saivat nuoret valtuustoja johtavat ehdokkaansa läpi, kokoomuksen vastaavat jäivät valintaa vaille.

Helppoa hallituksen kokoamisesta ei silti tule. Kaikki puolueet korottivat panoksiaan loppuun asti ja nyt kyse on siitä millaisilla kompromisseilla tilanteesta, tullaan kunnialla ulos. Kokoomus on vakuuttanut sitoutumistaan VM:n tasapainotustavoitteisiin ja vielä koventanut linjaansa vaatimalla saman ministeriön laskelmia vaikutuksista. SDP kyseenalaistaa paitsi mittaluokan järkevyyttä kasvun kannalta, myös monet kokoomuksen keinot. Lisäksi sinipunan tukipuolueet voivat olla vähissä, kun sekä vihreät että vasemmistoliitto vaikuttaisivat halukkailta nuolemaan haavojaan oppositiossa.

Perusporvarihallituksen puolesta puhuu moni seikka – erityisesti perussuomalaisten siirtymä selkeään talousoikeistoon. Tukijat voivat kuitenkin olla tässäkin hallituksessa vähissä – tosin pieni enemmistö löytyy jopa ilman keskustaa. Keskusta ehti pääsiäisen kunniaksi kieltää vähintään kolmesti hallitukseen tulonsa, mutta hallitushimojen ylösnousemus saattaa vielä odottaa, kunhan aikaa hieman kuluu ja rahallinen tarjous erilaisten alueellisten tukien muodossa nousee.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten varaan rakentuva hallitus aloittaisi todennäköisesti suomalaisittain tuntuvan talouskurin, jonka seurauksia yritettäisiin paikata veronkevennyksillä. Riskeinä on perussuomalaisten mahdollinen kannatuspudotus erityisesti pienituloisten ja työntekijöiden keskuudessa, ja toisaalta kokoomuksen kyljen aukeaminen Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa suhteessa vihreisiin. Vihreät vaikuttavat aistivan tilanteen, ja vaalien jälkeisissä analyyseissa he vaikuttavat haluavan kehittää puolueensa profiilia sosiaaliliberaalimpaan suuntaan – kauemmas SDP:stä ja vasemmistoliitosta.

Paradoksaalisesti tämä voi olla pidemmällä tähtäimellä jopa vasemmistopuolueiden etu. Mitä oikeistolaisemmaksi vihreät kehittyvät (joko aidosti tai imagoltaan), sitä enemmän vihreiltä irtoaa vasemmistolaisesti ajattelevia äänestäjiä, joita sekä SDP että vasemmistoliitto voivat tavoitella. Samalla vihreiden kannatus voi lisääntyä pääasiassa nyt kokoomusta äänestävien suunnasta. Tämä nostaa punavihreän blokin kokoa. Vihreiden lipsahtamista kokonaan oikealle ja tekemään Vanhasen kakkoshallitusta perinteisten porvaripuolueiden kanssa estää taas tehokkaasti väistyneessä hallituksessa saatu rokote keskustaa vastaan.

Kirjoittaja on Rud Pedersenin hallituksen puheenjohtaja ja osakas, jonka sydäntä lähellä on yhteiskunnalliset ilmiöt, historia ja kirjallisuus.