EU-lobbauksesta aloittelijoille osa II: EU parlamentti lähitarkastelussa

Nyt on EU-parlamenttivaalit käyty ja vatuloitu sekä ennakoituja että odottamattomia vaalituloksia. Brysselissä sen sijaan analyysit kuitattiin hyvin nopeasti ja nyt on käynnissä vaalikauden kuumimmat valtapoliittiset taistot, kun kaikista keskeisistä nimityksistä päätetään. Ja vielä viime viikon lopulla lähes sata MEPiäkin pohti uutta poliittista kotiaan.

EU-politiikassa aloittelevan lobbarin on siis juuri nyt tarkoituksenmukaista kääriä hihat ja varmistaa, että tärkeimmät parlamentin toimintaa koskevat asiat ovat hallussa. Tälläkin kertaa käyn tässä kirjoituksessa läpi erityisesti keskeisiä eroavaisuuksia kansalliseen järjestelmäämme.

Aloitetaan tästä ajankohtaisesta - ja tulevaa viisivuotiskautta ajatellen varsin kriittisestä - asiasta eli järjestäytymisestä. Se nimittäin EU:ssa on aivan toisen kokoluokan prosessi kuin Suomessa sekä merkitykseltään että työmäärältään.

Kuten Suomen eduskunnassakin, parlamentin jäsen yleensä kuuluu johonkin parlamentaariseen ryhmään. Meillä Suomessa eduskuntaryhmät ovat varsin vakiintuneita ja kytkös emopuolueeseen on varsin suora ja mutkaton. Kaikki eivät aina edes muista, että eduskuntaryhmä ja puolue ovat kaksi eri asiaa… Mutta siis, EU:ssa parlamentaariset ryhmät sen sijaan järjestäytyvät aina vaalien jälkeen uudelleen. Osa ryhmistä, kuten EPP ja S&D ovat myös varsin vakiintuneita, mutta uusia ryhmiä saattaa syntyä tai vähintään niiden kokoonpano saattaa muuttua. Vaikka meilläkin yhteen kansalliseen eduskuntaryhmään saattaa joskus mahtua laajaakin ideologista kirjoa, niin EU-parlamentissa tämä moninaisten näkökulmien runsaus on omaa luokkaansa. Parlamentin jäsenet tulevat kutakuinkin 200 poliittisesta puolueesta ympäri Eurooppaa. Ryhmiin asemoituminen on osa ensimmäisen kuukauden valtapeliä.

Ryhmille jäsenmäärä on tärkeä asia - se tarkoittaa sekä enemmän rahaa että enemmän valtaa. EU-parlamentin työssä yksi keskeinen eroavaisuus kansalliseen järjestelmäämme verrattuna liittyy siihen, että EU-parlamentissa ei ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Sen sijaan avainroolissa on yhteisen sävelen - tai joskus edes pienimmän yhteisen nimittäjän - löytäminen eri ryhmien kesken. Siksi jo ryhmien järjestäytyminen on niin vahvasti poliittista ja tunteita herättävää. Erilaiset koalitiot kun johtavat erilaiseen politiikkaan. Mihinkään ryhmään kuulumaton parlamentaarikko sen sijaan on suoraan sanottuna melkoinen turhake, mitä poliittiseen vaikuttamiseen tulee.

Parlamentin nimityksistä yksi tärkeimmistä on puhemiehen valinta. Puhemiehellä on paljon valtaa ja hän voi käyttää sitä mm. Eurooppa-neuvoston huippukokouksissa. Myös kilpailu valiokuntapaikoista on kovaa. Paikat jaetaan parlamenttiryhmän koon mukaan. Suurin ryhmä saa myös ensimmäisenä valita puheenjohtajuuspaikan itselleen tärkeäksi katsomaansa valiokuntaan. Ryhmien sisällä organisoidutaan ja työvaliokunnassa valmistellaan listat siitä, mihin valiokuntaan kukin ryhmän jäsen pääsee sekä tehdään ehdotukset valiokuntapuheenjohtajiksi, varapuheenjohtajiksi sekä valiokuntaryhmien puheenjohtajiksi eli koordinaattoreiksi. MEP:n kokemus, kiinnostus ja osaaminen huomioidaan, mutta pääsy varsinaiseksi jäseneksi itselle mieluisaan valiokuntaan ei ole itsestään selvää.

Ensimmäinen tehtävä lobbarille on siis seurata tätä prosessia ja sen valmistuttua päivittää sidosryhmäkarttaansa merkitsemällä, mihin tehtäviin suomalaiset MEP:it päätyvät ja ketkä muut päättäjät ovat avainroolissa oman organisaation kannalta tärkeissä asioissa. Ryhmien virkakoneistossa työskentelee myös poliittisia neuvonantajia, jotka saattavat olla hyviä kontakteja edunvalvojille.

Uuden parlamentin ensimmäinen täysistunto pidetään 16.7. Strasbourgissa. Sitä ennen Poliittisten ryhmien on ilmoitettava puhemiehelle nimensä, poliittinen julistuksensa ja kokoonpanonsa.

Valiokuntatyö on EU-parlamentissa yhtä lailla keskiössä kuin kansallisestikin. Valiokunnat tosin ovat suurempia kuin Suomessa, joten asioista päättäminen ja erilaista valmistelutyötä tehdään pienemmissä kokoonpanoissa. Ja toisin kuin Suomessa, EU-parlamentissa valiokuntien kokoukset ovat julkisia. Mutta sehän tiedetään, että kaikki julkinen on politiikassa aina, no, poliittista, joten avoimuuden sijaan kiinnittäisin aloittelevan lobbarin huomion tähän periaatteelliseen eroavaisuuteen: kun Suomessa lakiehdotuksen esittely ja mietinnön valmistelu on virkamiestyötä, EU:ssa se on puhdasta politiikkaa.

Suomessa ministeriön valmisteleva virkamies esittelee lakiesityksen eduskunnalle, valiokunta kuulee asiantuntijoita ja keskustelee näkemyksistään yhtenäisenä ryhmänä, minkä pohjalta valiokuntasihteeri, eli eduskunnan virkamies, laatii mietintöluonnoksen. Valiokunnan poliittinen keskustelu saattaa olla hyvin riitaistakin, mutta useimmiten eduskunta tekee itsenäisesti varsin maltillisia muutoksia hallituksen esityksiin. Jos lain sisältöön päädytään ehdottamaan isoja muutoksia, se palautetaan ministeriöön valmisteluun. Suomessa on jopa tapana sanoa, että kun hallituksen esitys pääsee eduskuntaan, siihen vaikuttaminen muuttuu erittäin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Hallituspuolueita vastaavat eduskuntaryhmät pitävät hallitussovun nimissä periaatteesta kiinni omiensa esityksistä ja oppositiolle jää tehtäväksi vain ilmaista vastalauseensa.

Myös EU:ssa lain valmistelu tehdään virkamiestyönä, komissiossa. Mutta kun se esitellään parlamentissa ja osoitetaan valiokuntaan, käsittely poikkeaa merkittävästi kansallisesta versiostaan. Ensiksikin poliittiset ryhmät pääsevät jälleen käyttämään valtaa. Ryhmät nimittävät (oman erillisen neuvotteluprosessin tuloksena) keskuudestaan yksittäisen MEP:n lakiesityksen ns. esittelijäksi eli raportööriksi. Muut ryhmät nimeävät raportöörille ns. varjot. Kaikki yhdessä muodostavat neuvotteluryhmän, joka hakee yhteisymmärrystä tai ainakin enemmistöä asian valiokuntakäsittelyssä.

Parlamentin poliittinen ja kulttuurinen moninaisuus tekee yhteisten linjausten etsimisestä ihan erilaista työtä kuin Suomen eduskunnassa. Ja peli on rajumpaa. Esimerkiksi toisen ryhmän epäyhtenäisyyttä voi toinen ryhmä käyttää neuvotteluvalttinaan. Siksikin parlamentin järjestäytyessä ei ole yhdentekevää, mitkä kansalliset puolueet asettuvat mihinkin ryhmään.

Mutta palataan mietintöön. Esittelijä-MEP:n vastuulla on johtaa keskustelua asiasta valiokunnassa ja kuulla itse asiantuntijoita ja edunvalvojia, eli varmistaa se, että hän on huomioinut mahdollisimman hyvin eri näkökulmia. Tässä on varmasti yksi syy siihen, että MEP:t suhtautuvat lobbareihin yleisesti ottaen huomattavasti neutraalimmin kuin Suomessa kansallisesti tehdään. Lisäksi se selittää sen, miksi MEP:llä on tukenaan enemmän avustajia kuin Suomessa yksittäisellä kansanedustajalla.

Ajatelkaapa sellaista tilannetta, että Suomessa eduskuntaryhmät saisivat nimetä yksittäisen kansanedustajan vastaamaan hallituksen esityksen käsittelystä, sisältöön liittyvistä neuvotteluista ja koko mietinnön muotoilusta!

Kun raportööri on tiedossa, on lobbarin viimeistään syytä aktivoitua. Ensimmäinen mietintöluonnos saattaa olla nopeimmillaan valmis jo kuukauden päästä. Sen jälkeen on aikaa muutamia viikkoja tehdä muutoksia ennen valiokunnan kannan viimeistelyä. Lobbari on toivottavasti ollut aktiivisesti yhteydessä myös varjoraportööreihin.

Toisin kuin Suomessa, EU:ssa komission esitys ei käytännössä koskaan mene sellaisenaan läpi ja se on itsestään selvää jo alun alkaenkin. Tämä tarjoaa erilaisille sidosryhmille ja edunvalvojille paljon enemmän vaikuttamisen tilaisuuksia prosessin eri vaiheissa. Toki vaikuttamistyö on samasta syystä myös huomattavasti työläämpää. Siksi lobbarille on ehdottoman tärkeää tietää, kuka missäkin lainsäädäntöelimessä on oman asian kannalta vaikutusvaltainen taho. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle on myös syytä uskaltautua; vaikka suomalaisiin MEP:eihin kannattaa luoda aktiiviset vuorovaikutussuhteet, itselle relevantein MEP on todennäköisesti toisesta EU-maasta. Viestit vaan on syytä silloin muistaa viilata siihen muotoon, että suomalainen kansallisintressi ei ensimmäisenä kärkenä avaa keskustelua.

Tässä kohtaa viimeistään on kuitenkin paikallaan muistuttaa, että parlamentin mietintö on vasta valiokunnan antama mandaatti toimielinten väliselle neuvottelulle ja että parlamentin osuus on vain 50 % komission säädösesityksen käsittelystä. Toinen puolikas käy omaa raidettaan neuvostossa. Siitä enemmän toisella kertaa.

Ps. Aloittelevan lobbarin on hyvä opetella tunnistamaan myös EU-parlamentin iloisen värinen kalenterijärjestelmä. Kuten kansallisestikin, myös MEPeille on varattu aikaa parlamentin ulkopuolella tehtävälle työlle, kuten esimerkiksi kotimaassa omien äänestäjien tapaamiselle. Kun meidän eduskunnassamme tämä aika on varattu maanantaille, EU-parlamentin kalenterissa kyseinen ajankohta on väritetty vihreällä (tai turkoosilla, värisilmästä riippuen…). MEP:n voi tavoittaa silloin kotimaasta, mutta yhtä todennäköistä on, että hän on valiokuntadelegaation kanssa jossain maapallon toisella puolella. Siniset viikot ja päivät tarkoittavat omistautumista poliittisten ryhmien kokouksille, joissa tarkastellaan tulossa olevaa lainsäädäntöä. Näinä päivinä virkamiehet ja avustajat ovat hyvin kiireisiä. Vaaleanpunainen merkintä kalenterissa tarkoittaa valiokuntakokouksia ja punainen täysistuntoja joko Strasbourgissa tai Brysselissä. Valkoinenkin väri on olemassa, mutta sitä näkyy harvoin. Ne ovat oikeita hengähdystaukoja, joihin mm. lomia sovitellaan. EU-kokeneemmat kollegani vihjaavat, että optimaalisin ajankohta koettaa tavata MEP:iä on Brysselin tai Strasbourgin täysistuntoviikolla tai kotimaan viikoilla Suomessa.

Muista myös, että samat pelisäännöt avoimuudesta ja selkeistä viesteistä pätevät kuin kotimaassakin. Varaudu kuitenkin tiivistämään ja terävöittämään reippaasti. Brysselissä joudut erottautumaan paljon suuremmasta massasta.

Karoliina Loukari

Kirjoittajan oma innostus EU-opintoihinsa valitettavasti hämärtää hänen kykyään rajata näiden tekstien sisältöä, vaikka tästäkin tekstistä jäi tietoisesti pois monta yksityiskohtaa. Kiitos, jos pysyt vielä mukana!