Sosiaali- ja terveyspolitiikan kunnianpalautus?

”Vasta kun viimeinen vaippa on vaihdettu, viimeinen terveyskeskus suljettu ja viimeinen lääke käytetty, tajuamme, että tarvitsemmekin sosiaali- ja terveyspolitiikkaa.” Cree-intiaanien ennustus koski luontoa, mutta sama ajattelu on ollut vallalla myös sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Usein pitää mennä todella huonosti, ennen kuin alamme muuttaa asioita.

Sosiaali- ja terveyspolitiikkaa pidettiin vuosikausia ”naisten hömpötyksenä” ja ”pehmeiden” puhumisena. Nuoret poliitikon alut, jotka halusivat menestyä politiikassa ja hakea poliittista uskottavuutta, välttelivät sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, koska he eivät halunneet leimautua ”kukkahattutädeiksi” ja ”sosiaalitantoiksi” (huom. miehiset nimikkeet puuttuvat).

Tämä asenne on osaltaan ajanut siihen, että sosiaali- ja terveyspolitiikkaa on tehty professio- ja virkamiesvetoisesti. Lääkepolitiikka on hyvä esimerkki siitä, että sen tekeminen on melko puhtaasti jätetty virkamiesten, lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon asiantuntijoiden tehtäväksi, koska järjestelmä ja sen rahoitus on monimutkainen, eikä elämästä ja kuolemasta päättäminen tarkasti säännellyssä ja budjettikehyksen rajoittamassa ympäristössä tainnut olla kenenkään ainakaan poliitikoksi haluavan toiveammatti.

Kun puolueissa valmistutaan vaaleihin, äänestäjä kyllä muistetaan. Harvassa on se puolue, joka ei ota esille toimivia sote-palveluita tai hyvää peruskoulutusta, lepäähän hyvinvointiajattelumme (ja puolueen äänimäärä) tällaisilla harteilla. Vaalien välillä rahaa kuitenkaan harvemmin on, työntekijöiden puute johtuu joko työnantajista tai etujärjestöpolitiikasta ja ihmisten pitäisi itse elää terveemmin.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Sotea on tehty vuosikausia ja koska rahoituskin (jonka osuus julkisesta rahoituksesta on aika merkittävä) pitää ratkaista, olemme nähneet valmistelun yhteydessä myös sellaisia nimiä kuin Petteri Orpo ja Markus Lohi.

Ja nyt tulevat hyvinvointialuevaalit, jossa sosiaali- ja terveyspolitiikan kunnianpalautus tapahtuu lopullisesti! Puolueet ovat jo julkaisseet ohjelmiaan ja kohta tiedetään, ketkä näitä asioita haluavat ajaa aluetasolla. Harvalla poliitikolla on nimittäin varaa jättää aluevaalit väliin, jolloin aiempaa laajempi joukko joutuu perehtymään sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Aluetason muodostuminen politiikkaan voi onnistuessaan luoda mielenkiintoisen jännitteen eri tasojen välille. Aiemmin valtakunnan politiikka on jossain määrin voinut ohittaa kuntapolitiikan, koska asiat ovat hajaantuneet niin moneen paikkaan – ja kunnallisen itsehallinnon piiriin.

Nyt hyvinvointialueilla merkitykselliset asiat liippaavat paljon lähempää budjettimomentteja ja ministeriöiden ohjausta – sitä oikeaa politiikkaa – ja samaan aikaan myös äänestäjää. Ainoa hankaluus on saada äänestäjille annetut lupaukset ja hyvinvointialueen palvelustrategia kohtaamaan vaalien jälkeen.

Kirjoittaja ei tietenkään ole sosiaali- ja terveyspoliitikko.