Helsingin pormestarin haastava asema
Helsingissä on nyt kaksi kautta kokeiltu niin sanottua "pormestarimallia", perinteisen kaupunginjohtajamallin sijaan. Kaksi pormestaria on kaupunkia johtanut, mutta miltä nyt näyttää? Saavutettiinko halutut tulokset? Mitä ylipäätään haluttiin?
Helsingin pormestarimalli on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Osa kritiikistä on selvästi perusteltua, sillä harva malli toimii täydellisesti heti alkuvaiheessa. Toisaalta osa kritiikistä vaikuttaa kohdistuvan pormestareihin henkilöinä. Väitän kuitenkin, että kritiikin oikea kohde on virheellinen ymmärrys pormestarin vallasta ja asemasta.
Pormestari on Helsinginpormestarikunnasta ainoa, jolla on niin sanottua direktiovaltaa – hän voi määrätä suoraan virkakoneistoa toimimaan tietyllä tavalla, tai käynnistämään jotain aihetta koskevan valmistelun. Tätä valtaa ei ainakaan formaalisti apulaispormestareilla ole. Tästä on seurannut merkittävä vallan epäsuhta: apulaispormestarit ovat, näkyvästä roolistaan huolimatta, enemmän tai vähemmän sivustakatsojia suhteessa virkakuntaan. Ilkeämpi sanoisi heidän olevan tittelillä glorifioituja lautakunnan puheenjohtajia.
Mutta myös pormestarin valta ymmärretään usein väärin. Pormestari ei ole itsevaltias. Jos ajattelee valtuuston olevan eduskunta, olisi pormestari kuin pääministeri. Hän toimii – ja sijaitsee organisaatiokaaviossa – valtuuston hyvän tahdon alaisena. Mutta toisin kuin Suomessa on sitten 80-luvun jälkeen ollut valtiotasolla tapana, pormestarilla ei ole tukenaan parlamentin enemmistöä, hallituskoalitiota ja hallitusohjelmaa.
Pormestarin aseman voikin ajatella olevan kuin heikon vähemmistöhallituksen pääministerin.
Pormestari ei voi sanella valtuustolle yhtään mitään. Pormestari voi, niin halutessaan, käynnistää valmistelua. Näin Jan Vapaavuori toimi keskustatunnelin kohdalla. Mutta jos parlamentin eli valtuuston ryhmät niin haluavat, valmistelu voidaan sitten heti ensimmäisen mahdollisen paikan tullen torpata tylysti. Kuten tunnelille tapahtuikin.
Onnistuneelta pormestarilta vaaditaankin kärrylasteittain poliittista kykyä ja pääomaa neuvotella ad hoc -koalitioita, tasapainottaa toimia ja sitouttaa valtuustoryhmät toimimaan tavoitteiden mukaisesti. Se ei ole ihan helppoa, ainakin jos on halua tehdä isojakin muutoksia.
Pormestarimallin vuoksi olisi monella tavalla paljon luontevampaa pyrkiä myös kuntapolitiikassa hallitus-oppositio-asetelmaan, jossa johtava enemmistö sopisi yhteisen Pormestari-ohjelman ja toteuttaisi sen suuremmin opposition käninästä välittämättä. Tällaiseen toimintatapaan ei ole Suomessa kuntatasolla totuttu.
Pormestarimalliin siirtymisen puolesta puhui vaalituloksen näkyminen paremmin tehdyissä päätöksissä. Toisaalta kuntapolitiikassa päätettävät asiat ovat usein mittakaavaltaan sellaisia, että jakolinjat eivät kulje selväpiirteisesti nykyisten puoluepoliittisten linjojen mukaisesti. Ja neljä vuotta on myös melko lyhyt aika vetää muutoksia – tulisiko jyrkempiä käännöksiä tekevästä päätöksenteosta poukkoilevaa?
Käytännön tasolla Helsingissä haaste olisi myös mielekkäiden ja sitoutumiseen pystyvien koalitioiden rakentaminen. Niin sanotulla punavihreällä koalitiolla on valtuustossa 42 paikkaa, yhtä vajaa enemmistö, Keskustalla lisättynä 44, Rkp:llä vahvistettuna 49. Mutta silti enemmistö olisi usein erittäin hutera – ainakaan itse en uskaltaisi lähteä päätöksiä tekemään 44 valtuutetun koalitioalla. Kaksi valtuutettua, eli jo Keskustan ryhmä yksin, olisi aina vaa'ankieli. Mielenkiintoista on joka tapauksessa pohtia, onko pormestarin, jonka tulee nauttia valtuuston luottamusta, aina oltava suurimman ryhmän edustaja? Onko Kokoomuksen direktio-oikeuspaikka ikuinen? Vaikka muut koalitiot kasvaisivat kestävämmiksi?
Mutta jos tuleva pormestari Helsingissä jotain tarvitsee, niin paremman valtuustostrategian, kunnollisen pormestariohjelman. Oppia voisi ehkä ottaa, joskus näinkin, Suomen Turusta, jossa pormestariohjelma on kertaluokkaa konkreettisempi ja sitovampi. Tämä antaisi sekä pormestarille että apulaispormestareille paremmat työkalut ohjata kaupunkia vaalituloksen viitoittamaan suuntaan. Sitovampi toteutusohjelma antaisi myös kaupungissa toimiviille yrityksille paremman näkymän lähitulevaisuuteen – rohkeutta investoida ja työllistää, ja paikan kertoa haasteista, joita Helsingissä on.
Hannu Oskala työskentelee Rud Pedersenillä vanhempana konsulttina.